Aamu alkoi tänään rauhallisesti, viileänä mutta lupaavana. Keitin kahvin ja annoin sen tuoksun täyttää keittiön, aivan kuin se olisi kuiskannut, että päivä saa alkaa omassa tahdissaan. Ulkona aurinko kurkisti pilvien lomasta, ja vaikka maa oli vielä paikoin harmaa, ilmassa tuntui kevään varovainen lupaus.

Minun lempivuodenaikani on kevät. Ei se kevät, joka ryntää ovista ja ikkunoista sisään kerralla, vaan se hiljainen ja harkitseva kevät, joka saapuu vähitellen. Rakastan sitä hetkeä, kun valo lisääntyy huomaamatta ja päivät pitenevät niin, ettei lamppua tarvitse sytyttää yhtä aikaisin kuin ennen. Kevät tuo mukanaan toivon tunteen: siemenet multaan, multa kynsien alla ja odotus, joka ei vielä vaadi mitään, vain luottamusta.

Päätin leipoa pullaa, ihan vain itselleni ja ilon vuoksi. Taikinan vaivaaminen tuntui käsissä tutulta ja turvalliselta, ja hiivan herätessä kulhossa mieli keveni samalla. Odotellessani taikinan kohoamista katselin ikkunasta pihalle: varpunen hypähteli aidalla ja naapurin pihalla joku haravoi rauhallisin vedoin. Kaikki tuntui olevan juuri oikeassa kohdassa.

Kun pullat viimein paistuivat uunissa, koti täyttyi lämpimästä, makeasta tuoksusta. Istahdin pöydän ääreen yhden vielä hieman höyryävän pullan ja maitolasin kanssa ja annoin ajatusten vaeltaa.

Muistin lapsuuden keväät, jolloin odotimme lumen sulamista ja ensimmäisiä leskenlehtiä. Muistot tulivat kauniina, eivät haikeina, vaan kiitollisina.

Tänään ymmärsin, että odottaminenkin voi olla tekemistä. Kevät ei kiirehdi, eikä minunkaan tarvitse. Riittää, että on läsnä hetkessä, taikinan kohoamisessa ja kahvikupin lämmössä.

Helmen päivän ajatus: Kaikella on aikansa – myös hiljaisella odotuksella.

Rauhallisin terveisin
Helmi